Ei mikään jalkapallosankari

Kapu aloitti kolmannen luokan. Kuvisluokalle siirryttäessä koko luokka vaihtui ja opettaja myös. Tällä kertaa on miesopettaja mitä ei ennen olekaan omalle eikä lasten kohdalle osunut. Ovat ilmeisesti edelleen vähemmistöä opettajien keskuudessa.
Ensimmäinen vanhempainilta sujui mukavasti ja opettaja sai ainakin minulta kymmenen pistettä ja hurraa huutoja.
Hän nimittäin halusi erityisesti korostaa meille vanhemmille, että täällä opiskellaan ja tehdään sitten kuvataiteita ihan vakavassa mielessä eikä kuvis ole mikään leppoisa väliaine vaan vähintään yhtä tärkeä kuin matikka ja kielet.
Tuossa kohtaa olin jo melkein hypähtämässä pulpetin päälle taputtamaan käsiäni!

Joku äideistä esitti närkästyneen kommentin siitä, että liikuntatunneilla on nyt käyty lähinnä leikkipuistossa keikkimässä, että milloinkas se alkaa oikea ja tavoitteellinen liikunnanopetus kuten joukkuepelit, pesis, jalkapallo jne.
Opettaja ilmoitti kylmän rauhallisesti, että lapset ovat saaneet paljon parempaa liikuntaa leikkipuistossa missä kaikki ovat innokkaina touhuamassa koko ajan. Joukkuelajeissa kun tahtoo käydä niin, että niistä on kiinnostuneet vain ne joukkue-urkkaan suuntautuneimmat yksilöt ja osa jää vähän ulkopuolisiksi.
Tämän kuultuani olin viimeistään puhjeta ilon kyyneliin ja palvoviin ylistyksiin; Oi näin! Näin juuri! Kiitos, kiitos!
Onnistuin sittenkin säilyttämään matalan profiilini ja kävelin myhäillen kotiin.

Juu, voisin tietysti itsekin olla hieman närkästynyt jos oma lapseni olisi jalkapallohero, mutta kun ei tunnu (luojan kiitos) olevan niin tyydyn oikein mielelläni tähän.