Yksin rannalla

Aamuvalossa ihanaa vaikka tuulee niin, että omppupuut jököttää
lehdettöminä kuin joulukuuset.. Omppuineen päivineen.







Aikaisempaan valituspostaukseeni viitaten totean, että ukkoni pääsi kuin pääsikin vihdoin käväisemään pikavisiitillä lapsuusmaisemissaan Örössä.
Joku puolustusvoimien perinneseura järjesti retkueen saarelle ja kun appiukko asiasta ilmoitteli alustavasti, olimme jo kaikki into piukassa lähtemässä ihailemaan isukin saaristolapsuutta.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Tämä perinneseurapa ei kelpuuttanut mukaan kuin isännän yksin!
Ei päässyt edes poika mukaan.
Olin tyrmistynyt.
Retkikin oli kuulema ollut aika olematon ja kiireellä menty saaren läpi, ikäänkuin olisi peljätty, että ne salaperäisesti kadonneiden Neukkutiedustelijoiden luut olisi pilkistäneet mättäiltä jos joku olisi päästetty tarkemmin tutkimaan.
Tämmöinen olo vähän tuli katkeroituneelle äidille jonka lapsilta evättiin tutustuminen isän lapsuusmaisemiin.
Jotain järettömän, hillittömän salaperäistä ja mystistä tuossa saaressa kyllä täytyy olla, että näin vaikeeta on.
Mutta ainakin mielenkiinto säilyy..
Huomasitte varmaan, että edellinen teksti oli äärettömän loukkaantuneen äiti-ihmisen tekstiä!
Minä kun en oikein ymmärrä ns. perinneseuroja joissa perinteet pidetään salassa nuoremmilta sukupolvilta. Mitä järkeä vaalia perinteitä metusalemien kesken?? HAH! Lapsellista touhua!
No alla kuitenki muutama kuvanen tästä salaisuuksien saaresta mieheni ottamina.







Appiukko seisoo rannalla (salattuihin) muistoihinsa vajonneena?








.